Arvoisat Lotat ja hyvät lottaperinteen vaalijat.
Näin Kalevalanpäivän lähestyessä on suuri kunnia päästä teidän eteenne kertomaan omista ajatuksistani Kalevalan synnystä ja suomalaisista perinteistä. Edesmennyt isoäitini oli lotta. Mutta kuten monelle Suomen sodissa olleelle, nämä eivät olleet niitä asioita, joista halutaan paljoakaan puhua. Siksi yhdistyksenne tekemä työ on äärimmäisen tärkeää. Jos kaikki ne uhraukset, joita Suomen eteen on tehty unohtuvat, Suomi muuttuu itsestään selvyydeksi. Asiaksi, jota ei tarvitse enää kunnioittaa tai puolustaa.
Mutta mennään itse asiaan. Mainitsin jo mummini. Kun hän kuoli, olin parikymppinen nuori, jolla ei ollut huolen häivää mielessään ja vauhtia enemmän kuin järkeä. Kun mummini asuntoa tyhjennettiin hänen kuolemansa jälkeen, halusin asunnosta vain yhden asian. Se oli vuonna 1935 painettu Kalevala. Miksi halusin juuri sen, en vielä tänä päivänäkään tiedä. Aina joskus elämässä tulee hetkiä, kun tuntuu kuin omat isovanhemmat olisivat nähneet tulevaisuuteen ja johdattaneet lapsenlapsiaan oikeaan suuntaan. Kun kutsuitte minut puhumaan teille Kalevalan synnystä niin otin sen nahkakantisen kirjan käteeni ja ihmettelin elämää.
1849 julkaistu uusi Kalevala eli nykyisin ihan vaan Kalevala, pohjautuu suomalaiseen kansanperinteeseen eli kansan parissa laulettuihin runoihin. Kalevalan koonnut, kirjoittanut ja juonelliseksi teokseksi muodosti Elias Lönnrot. Kalevalaa kootessaan Lönnrot käytännössä käveli, hiihti, souti, ratsasti ja ajoi rekikyydillä talosta toiseen. Hän soitti repussa kulkenutta huilua houkutellakseen ihmisiä ympärilleen ja sai siten ihmiset rentoutumaan ja puhumaan. Aikana, jolloin sivistyneistön kieli oli vielä ruotsi, Lönnrot herätti ihmisissä luottamusta suomen kielen taidollaan ja kansan, etenkin sen vähempiosaisten olojen tuntemuksella.
Kalevalassa on 50 runoa ja 22795 säettä. Sen runous perustuu kalevalaiseen runomittaan, kalevalamittaan. Ennen runojen taltioimista runot siirtyivät sukupolvelta toiselle suullisena perintönä, yleensä laulaen. Usein tätä laulua säestettiin kanteleella. Kalevalamitta ja toisto helpotti niiden ulkoa oppimista ja siten niiden siirtymistä ihmiseltä ja sukupolvelta toiselle. Runoissa maistuu sen ajan elämä. Kalevalan arvoa suomalaisuuden tulkitsijana ja rakentaja ei voi kiistää. Sen tuoma perintöarvo on mittaamaton.
Miksi Lönnrot sitten ryhtyi kokoomaan Kalevalaa? Syy oli osittain ajan aatevirtauksissa. Kansanrunous oli muotia ja aivan erityisesti arvostettiin laajoja kertovia runoelmia eli eepoksia. Toisaalta tämä on aivan liiaksi yksinkertaistava selitys. Lönnrotille Kalevalan rooli oli nimenomaan suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin vahvistaminen. Tapa rakentaa yhtenäistä ja vahvaa Suomea. Suomi oli juuri siirtynyt Ruotsin alaisuudesta Venäjän vallan alle ja monia mietitytti mihin joukkoon me suomalaiset oikeastaan kuulumme. Kalevala kertoi siitä, että me olimme oma kansamme, jolla oli oma historia ja oma sankariaika. Kalevalan merkitys olikin käänteentekevä. Yhtäkkiä sivistyneistöllä olikin käsissään rahvaan kielellä kirjoitettu eepos, jonka runous oli ylivertaista muuhun suomenkieliseen kirjallisuuteen verrattuna.
Meidän historiamme muodostuu monesta pienestä palasesta. Me suomalaiset kasvamme historian ja perinteiden muokkaamassa maassa ja kulttuurissa. Emmekä välttämättä mieti tapojamme, ennen kuin ne joutuvat ristiriitaan muiden kulttuurien kanssa. Minä olen tutustunut suomalaisiin perinteisiin ja tapoihin parhaiten ulkomailla asuessani. Tämä aika on opettanut minulle erilaisuuden kunnioittamista, mutta ennen kaikkea se on antanut ymmärrystä siitä, miksi me suomalaiset olemme mitä olemme. Niin hyvässä kuin huonossa.
Vaimoni kanssa Ranskassa asuessamme meillä oli tapana käydä kaupungin uudessa isossa uimahallissa. Sinne oli rakennuttu tyylikkäät saunat, joista toinen oli 60 asteinen ja toinen 80 asteinen. Kumpikin oli lähes aina tyhjillään. Mielenkiintoisena yksityiskohtana oli kielto veden heittämisestä kiukaalle, vaarallisen ja kuuman höyryn takia. Kerran saunassa istuessani paikalliset työkaverini tulivat saunan lasioven taakse ihmettelemään mitä tuo hullu suomalainen tekee. Heille saunominen oli täysin vierasta. Meille suomalaisille se on kansanperinne. Yleisissä saunoissa käydyt keskustelut ovat niitä syvimpiä keskusteluita mihin ainakaan moni suomalainen mies pystyy. Tai vastakohtana saunan täysi hiljaisuus niin, että kuulee puiden palavan pesässä ja pienestä ikkunasta näkyy suomalainen järvimaisema. Tämä on ranskalaisille täysin vierasta, mutta suomalaiselle sitä suurinta Suomea, perinnettä.
Toinen merkittävä suomalainen perinne mikä nähdään harvemmin perinteenä, on talkootyö. Kun iso ryhmä kokoontuu yhteen auttaakseen toista ihmistä saavuttamaan jonkun isomman asian, se on suomalaisuutta. Se on suomalaisuutta parhaimmillaan. Enkä nyt tarkoita, että ulkomailla asuessani en nähnyt talkootyötä. Vaan minä tarkoitan sitä tapaa, miten suomessa toimitaan. Autetaan toista ilman oman itsensä tärkeyden korostamista. Ilman pyyntöä vastapalveluksista. Ihan vaan koska näin meidät on kasvatettu. Toisaalta tässä on se kääntöpuoli. Suomalainen talkootyö on niin pyyteetöntä, että se helposti otetaan itsestään selvyytenä. Esimerkiksi minun työni, ammattiurheilu, ei toimisi hetkeäkään ilman talkoolaisia. Siksi onkin niin tärkeä huomioida heitä. Pienet kahvitteluhetket ja rupattelut tuovat talkoolaisille käsityksen siitä, kuinka paljon heitä arvostetaan. Tässä asiassa meidän hieno perinteemme tarvitsee nykypäivänä päivittämistä, ehkä juuri sinne perinteen alkuaikoihin palaamista eli yhteisöllisyyttä.
Suomalainen perinne on myös kirjallisuus. Minulla on tässä mukanani ranskalaisilta kirjamarkkinoilta aikoinaan löytämäni vuoden 1926 Kalevala. Yksi suurimmista aarteistani. Kalevala on käännetty yli 60 kielelle. Se tarkoittaa, että suomalaisuus kiinnostaa ja kiehtoo ihmisiä. Siksi luenkin nyt tähän loppuun ne kaikkein tutuimmat sanat Kalevalasta teille ranskaksi ja suomeksi. Ja vielä kerran korostan, että suomalaisuus on rikkaus, ei anneta sen unohtua.
Voici que dans mon âme s`éveille un désir, que dans mon cerveau surgit une pensée:
je vaux chanter, je veux moduler des paroles,
entoner un chant national, un chant de famille.
Les mots se liquéfient dans ma bouche, les discours se précipitent;
ils débordent sur ma langue, ils se répendent autour mes dents.
Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan, saa’ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan.
Sanat suussani sulavat, puhe’et putoelevat,
kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat.
Kiitos ja hyvää kevättä!
