Raha on vaikea asia. Sitä on harvoin tarpeeksi. Usein sitä halutaan lisää. Moni haluaa sitä yhtä paljon kuin naapurillakin tai ehkä vähän enemmän. Ei siis liikaa, mutta kuitenkin sopivasti. Tai siis vähän enemmän kuin sopivasti. Mielellään sellainen muutama miljoona. Se riittäisi. Sanotaan vaikka Loton pääpotti. Ei täytyisi tehdä töitä sen eteen, eikä ainakaan sen jälkeen.
Suomalaisten verotietojen tulviessa ylitseni mietin täydellistä Suomea. Maata, jossa kaikilla on paljon rahaa, eikä siten enää huolia. Köyhyys olisi voitettu ja voisimme lopettaa toistemme kadehtimisen ja onnemme tunnoissa saattaisimme vahingossa jopa tervehtiä tuntemattomia. Elämä olisi verratonta. Kaikki me tekisimme hymyssä suin töitä rakkaalle kotimaallemme, niitä epämukaviakin hommia. Rahan tuomalla vapaa-ajalla vain kehittäisimme itseämme. Opiskelisimme ja pänttäisimme koulukirjoja ihan vain Suomen ja itsemme hyväksi.
En vähättele köyhyyttä tai vaikeita elinoloja. Ymmärrän vain edellisessä kappaleessa kuvaamani Suomen mahdottomaksi. Jos kaikilla olisi paljon rahaa, paljon ei olisi enää riittävästi. Jos kaikilla olisi yhtä paljon, eivät ihmiset enää yrittäisi ylittää itseään. Me vain olisimme. Jos ihminen ei voisi urakoimalla ja töitä paiskimalla parantaa perheensä elintasoa, pysähtyisimme. Raha ei ole onnellisuutta, se on turvaa, mutta monille se on myös motivaatio. Ja kun raha on motivoinut ihmisen raatamaan rikastumisen vuoksi, niin hän kunnianhimollaan ja veroillaan mitä suurimmassa määrin mahdollistaa meidän rakkaan kotimaamme toimimisen. Ehkä oikea tunne kateellisuuden sijaan pitäisikin olla kiitollisuus.
Onnellisuus on vaikea asia. Sitä on harvoin tarpeeksi. Usein sitä halutaan lisää. Minä saan sitä kirpakasta syystuulesta kasvoillani. Puista pudonneista lehdistä kahisemassa tossujeni alla. Höyryävästä hengityksestäni iltakävelyllä. Kovan treenin jälkeisistä hikipisaroista. Tuttujen ja tuntemattomien ihmisten iloisista kasvoista. Niin monesta muusta asiasta kuin rahasta.
