Istuimme vaimoni kanssa junassa matkalla Luoteis-Ranskasta kohti Pariisia. Vaunumme ihmiset eivät olleet perusranskalaisia höpöttäjiä vaan keskittyivät enemmänkin kulmiensa alta tuijottelemaan toisiaan. Alkumatkan ainoa yhteinen hetki oli tasan kello 12:30 avautuneet lounaspussit. Me myöhästyimme tästä kansallisesta kollektiivisuuden hetkestä paheksuttavat puoli tuntia.
Maailmassa kaikki muuttuu silmänräpäyksessä. Nyt se muutos oli Pariisin Charlie Hebdo -terrori-isku. Nykyihminen saa kaiken tiedon reaaliajassa omaan puhelimeensa, mutta välitöntä vertaistukea ja toisen läsnäoloa siitä laitteesta on vaikea löytää. Vaunumme ihmiset kokoontuivat toistensa lähelle vertailemaan viimeisiä tietojaan. Kaiken keskellä seisoi konduktööri, uniformunsa tuoman auktoriteetin voimalla hän otti pelokkaat vanhukset suojiinsa. Hän kertoi kaikille mitä Pariisissa tapahtuu, ihan ne samat asiat mitä jokaisen oma kännykkä kertoi. Yhdessä emme olleet turvattomia, emmekä yksinäisiä.
Kriisitilanne tuo esiin ihmisen luontaisen tarpeen pitää toisistaan huolta. Me leikimme yksinäisiä susia vaikka geneettiseltä perimältämme tehtävämme on perustaa yhteisöjä. Me olemme käsittäneet liberalismin ja onnentavoittelun täysin individualistiseksi taisteluksi. Mutta kun liberalismi Yhdysvalloissa välttelee valtionroolin kasvua, yhdysvaltalainen kulttuuri korostaa perheen ja lähiyhteisön tukiroolin merkitystä. On lähes absurdia toivoa, että valtio tai yhteiskunta olisi kykeneviä huolehtimaan ihan jokaisesta sen yksilöstä. Valtio on yksittäisestä ihmisestä etääntynyt jätti-instituutio, eikä sen rahoituksellinen elementti riitä yksinäiselle nykyihmiselle. Me elämme kriisissä joka päivä, huolenpidonkriisissä.
Kun lomamme lopulta päättyy autonvalojen valaistessa kotipihaamme, tunnen tutun kouvolalaisen turvallisuuden. Mikä onkaan hienompaa kuin asua kaupungissa, missä me huolehdimme toisistamme ja pidämme heikompien puolia ihan vain koska olemme upeita kouvolalaisia. Eikö vain?
