Avasin tietokoneeni aloittaakseni tämän tekstin kirjoittamiseen. Tein paperin kulmaan pienen muistutuksen: kirjoita positiivisesti. Istuin hiljaa tuijottaen vuorotellen tyhjää ruutua ja paperin kulmaa. Itse itselleni antama tehtävä vaikutti ylivoimaiselta ajassa, jossa ollaan ehkä pääsemässä koronaviruksen kurimuksesta, mutta sota jyrisee naapurustossamme tuoden mukanaan pelkoa, huolta ja kestämättömiä energia- ja ruokalaskuja ihmisille. Kirjoita siinä sitten positiivisesti.
Lopulta mieleeni juolahti tarina, jonka eräs arvostamani sodan nähnyt iäkkäämpi rouva kertoi minulle. Hän oli kuullut tarinan lapsena äidiltään ja hänen äitinsä ties mistä, nyt se kuitenkin jo kansantarinamaisesti kulkee minun kauttani eteenpäin. ”Kun ihminen tuntee olevansa kaivettuna mustaan pimeään koloon niin pienellä tulevaisuudenuskon voimalla voi olla perspektiivin muuttava vaikutus. Mitä jos et olekaan haudattuna vaan istutettuna? Mitä jos kysymyksessä onkin mahdollisuus kasvaa entistä upeammaksi?”
Mitä jos? Se pienen pieni mahdollisuus, että synkinkin hetki on synkkä enää vain hetken.
Usko paremmasta huomisesta on vienyt ihmisen luolista tähän päivään. Se on mahdollistanut kehityksen ja kaiken sen, miten elämä on parempaa tänään kuin koskaan aikaisemmin ihmisen historiassa. Ei se ehkä siltä aina tunnu, mutta mitä jos se sittenkin on?
Siitä kai joulussakin on kysymys, uskosta parempaan. Jokaiselle vähän eri tavalla. Tarkoittaa se seesteistä Jeesuksen syntymäpäivää, iloista kohtaamista joulupukin kanssa tai ihan kaikessa rauhassa palavaa joulukynttilää. Pientä hetkeä, jossa murhe unohtuu ja tulee voimaannuttava ajatus, että kyllä me tästäkin selviämme.
