Istun myöhäistä iltaa työhuoneessani. Taas yksi 14 tunnin työpäivä. En valita, nautin työstäni. Käytävällä kuuluu askelten ääniä, liikettä. Katson kelloa. En ole noussut tuolistani neljään tuntiin. Entisessä työssäni minulle maksettiin, että liikuin. Niin se elämä muuttuu.
Törmäsin taas tutkimuksiin nuorten heikosta fyysisestä kunnosta. Armeijan alokkaat jaksavat cooper-testissä kävellä reipasta vauhtia. Eli jos yksi alokas juoksee todella lujaa, kymmenen seuraavaa kävelee testin rauhallista vauhtia. Yläkoululaisista alle kolmannes harrastaa hengästyttävää liikuntaa tunnin verran viikossa. Loput vähemmän.
Sammutan työvalon. Vaikka taivaalta tihkuttaa vettä, päätän kävellä kotiin. Sade erottuu katuvalojen loisteessa. Vauhdilla tippuvat pisarat kuvaavat liikettä. Liike pitää kaiken elossa. Jos kerran tiedämme liikkumattomuuden olevan yksi suurimmista uhkista, miksi emme todella panosta siihen. Viimeisen päälle kunnostetut koulujen leikkipihat ja vahvempi koulujen yhteydessä oleva kerhotoiminta. Yhtenäiskoulutkin tukevat liikkumista. Yläkoululaiset aktivoituvat nähdessään nuorempien pelaamista. Tämä on tutkittu asia. Esimerkin voima.
Nyt äkkiä kotiin nukkumaan. Lupasin pojalle, että aamulla pelataan korista.
