Virallisesti syksyn ensimmäisen päivän raikas tuuli imeytyy suoraan keuhkoihin. Ihan pienen hetken aivot tuntevat niin suurta mielihyvää, että sitä luulee jo iloitsevan kesän loppumista. Ei kai sentään. Ehkä päivän terapiahetki vain tekee kepposia pääkopalle.
Ollaan pojan kanssa perinteisellä alkuillan leikkipuistopyörähdyksellä. Kun katsoo lasten riemua leikkipuistossa, alkaa ihmetellä miksi sitä joka päivä murehtii miljoonaa asiaa, voisi vain lasten lailla elää ja nauttia. Kuinkahan kauan sitäkään jaksaisi? Vastuu on upea asia. Tänään sain taas tietää huolestuttavia lukuja lasten ja nuorten liikkumattomuudesta. Jotain pitäisi tehdä. Varmasti koululiikunnan lisääminen voisi auttaa. Olisiko se kuitenkin vain laastari peittämään epäliikunnallisen elämäntapojen todellisuuden?
Me kiipeilytelineen ympärillä seisovat vanhemmat vuoroin kannustamme ja kiellämme lapsia tekemään mitä kummallisempia kiipeilysuorituksia. Niin, kodissa positiiviset elämäntavat opitaan. Pitäisi lähteä kotiin. Poika haluaisi vielä leikkiä. No josko hetki vielä.
