”Ei susta mitään ammattiurheilijaa tule! Tarjoan sulle pullakahvit jos onnistut!” Nämä sanat tulivat yläasteen matematiikan opettajalta. Olin 14-vuotias. Enempää motivaatiota en tarvinnut. Nyt ymmärrän opettajan omalla tavallaan kehottaneen opiskeluihin panostamiseen. 14-vuotiaan aivoihin ja minun koripallouraani se lausahdus tuli vaikuttamaan uskomattoman paljon.
Kun ei odota liikoja itsestään on helpompaa hyväksyä epäonnistumiset ja kun onnistuneesti periyttää tämän taidon nuorempiin sukupolviin, niin heidänkään ei tarvitse pettyä elämän tiellä niin pahoin. Valitettavasti, niin elämässä kuin urheilussa pettyminen on väistämätöntä. Onnistuminen ei ole.
Onnistumista varten täytyy osata ja uskaltaa unelmoida. Kaikki lapsena ja nuorena koriskentällä yksin vietetyt tunnit kuvittelin olevani tärkeissä peleissä ottamassa ratkaisuheittoja. Muistan Sveitsissä asuessani ottaneeni tavaksi iltakävelyt, joissa unelmien piti lentää niin korkealle, että en kehtaa niitä edes tässä myöntää. Vielä kokeneena kehäkettunakin unelmoin sisään menneistä heitoista ja mestaruuksista.
Opettajani sanat lähes pakottivat minut tekemään valtavia määriä töitä ja uhrauksia unelmieni eteen. Kaatumaan ja nousemaan tuhansia kertoja. Nielemään kyyneliä. Urheilijana minulla oli kaksi motivointilähdettä. Ulkoinen tsemppaus, muiden antama tuki, apu ja kannustus. Ilman sitä ei kukaan pääse minnekään. Vanhempien autokyydit, ystävien lohduttavat sanat ja fanien hurraus, täysin korvaamatonta. Toinen on sisäinen palo. Se elää lausahduksista kuten opettajani minulle sanoi. Se syttyy halusta näyttää toisille, että olen vahvempi ja parempi. Se on raaka voima, joka työntää eteenpäin, mutta samalla se syö sisintä. Minut se kulutti urheilijana loppuun. Väsyin. En jaksa enää todistaa kenellekään omaa hyvyyttäni koripalloilijana. Siksi lopetin hymyssä suin.
Antakaa siis lasten unelmoida, tavoitella mahdottomuuksia. Vaatikaa työntekemistä unelmien eteen, mutta älkää lytätkö heitä. Mahdollistakaa nuorelle elämä, jossa epäonnistuminen on sallittua. ”Matematiikan opettajia” maailma on täynnä. Niitä ei tarvitse pelätä. Minulle ne antoivat sen pienen lisärutistuksen. Koripallourani pohjan rakensivat aivan muut ihmiset.
Kiitos, niin ystävät kuin viholliset. Te autoitte minua matkalla unelmiini.
