Yksitoista joukkuetta. Yksi mestari. Olkoon seurojen tavoitteet kuinka jaloja korulauseita tahansa, kaikki pelaajat tavoittelevat ja uskovat mestaruuteen. Lähtökohtainen todennäköisyys kyseiselle onnistumiselle on 9,1 prosenttia. Seitsemän kuukautta, 40 peliä, noin 270 harjoituskertaa ja tuhansia kilometrejä bussissa. Yksi huonoon aikaan tullut loukkaantuminen tai yksi epäonninen suoritus ja todennäköisyydet mestaruudelle vain pienenevät. Onko tässä mitään järkeä?
Seuran toimistotyöntekijöiden krooninen ja kuristava pakko löytää rahaa toiminnan pyörittämiseen. Vapaaehtoisten työntekijöiden mieletön työmäärä ja uhrautuminen. Vaimojen ja tyttöystävien yksinäiset illat vieraspelimatkojen aikana. Lapsesta alkanut koulutus lajiin, jossa hyvällä tuurilla saa leivän vähän yli 35-vuotiaaksi asti. Onko tässä mitään järkeä?
Olen koripallon takia joutunut jäämään pois isoäitini hautajaisista. Olen missanut muutamat erittäin hyvien ystävieni häät, omia häitäni varten sain sentään kaksi päivää vapaata. Myöhästyin melkein lapseni syntymästä. En ole vuosiin pystynyt kävelemään kunnolla aamuisin. Onko tässä mitään järkeä?
Voittamisen riemu ja epäonnistumisen kyyneleet. Kaikkensa antaminen. Rohkea unelmoiminen. Seuran työntekijöiden onnistuminen lajin harrastamisen edellytyksien takaamisessa. Vapaaehtoisten pyyteettömät hymyt ja tervehdykset. Juniorityttöjen ja -poikien innosta leiskuvat silmät ja idolien tapaamisen jännitys. Yhdessä tekeminen. Yhdessä oleminen. Yhteisöllisyys. Tunne yhteenkuulumisen voimaannuttavuudesta. Me kaikki yhtenä perheenä. Tässä on todella paljon järkeä.
