Seison mietteliäänä kouvolalaisen 10. luokan edessä. Kerro heille oma tarinasi, motivoi ja rohkaise, on opettajan toivomus.
Kannustaako minun tarinani muita? Olenko vain ollut onnekas? Voiko onnen ansaita työtä tekemällä? En halua enää vain kertoa omaa tarinaani. Minä haluan keskustella heidän kanssaan, kuulla mitä he ajattelevat elämästä.
Kaikilla ei ole voimia tai resursseja ohjata onneaan. Me vastaan muut -asenne tekee keskustelemisen ja muiden ymmärtämisen turhaksi. Seurauksena huono-onnisemmat jäävät alakynteen, eikä heidän ääntään kuunnella ennen kuin on myöhäistä.
Meitä toisistaan erottavia asioita on tuhottomasti, yksilöitä kun ollaan. Todellinen taito onkin löytää niitä yhdistäviä tekijöitä, niitä asioita, jotka ovat erimielisyyksiä suurempia.
Mitä jos Kouvola olisi uusi suunnannäyttäjä? Kunta, jossa huutelun sijaan keskusteltaisiin ja selän kääntämisen sijaan kuunneltaisiin. Miettikää, me voisimme olla uuden trendin synnyttäjä. Kouvola, kaupunki jossa keskustellaan.
Sillä jos me emme keskustele, emme opi. Ja jos me emme kuuntele, emme ymmärrä.
En ole utopisti, ymmärrän ajatuksen vaikeuden. Minä en vain näe vaikeutta esteenä. Negatiivinen ajattelu on esteistä pahin. Markkinointitutkimukset osaavat sanoa, että negatiivisesta kokemuksesta kerrotaan kymmenelle kaverille, kun taas positiivinen kokemus jaetaan vain kolmelle ihmiselle. Negatiivisuus siis leviää räjähdysmäisesti, kun taas positiivisuus polkee jatkuvaa ylämäkeä.
Kuunteleminen voi olla vaikeaa. On helpompaa sulkea ovi uudelta ja piiloutua omien tiukkojen mielipiteiden taakse.
Se ovi suojaa mahdolliselta erilaisuudelta, oppimiselta ja omien mielipiteiden haastamiselta. Mutta jos jokainen sulkee oman mielensä oven maailmalta, unohdamme elämän ja ennen kaikkea sen tuomat kokemukset. Niitä näillä edessäni istuvilla nuorilla on edessä vielä useita. Ja niin on sinullakin.
